lauantai 2. toukokuuta 2015

Siilin kuolema - Briitta Hepo-oja

Takakannesta:
Viisitoistavuotias Arttu on tuntenut itsensä aina vähän ulkopuoliseksi pohjoissuomalaisessa pikkukaupungissa - ja perheessään. Vanhemmat luovat uraa, isoveljet kaatavat naisia ja heittävät koreja ammattilaisen ottein. Pikkusiskokaan ei tunnu tajuavan Artun elämää.

Neatta sentään ymmärtää Artun päässä pyöriviä kysymyksiä ja aktivistitempauksia. Miksi lihaa pitäisi syödä? Mitä tehdä, kun valaat uivat kuolemaan rannikoille? Entä saako kilpikonnan nimeksi antaa Kurt Cobain?

Ja onneksi on Bettina-täti, jonka mielestä irokeesi päässä, viskiryyppy lasissa ja kilpikonna sängyssä on ihan ok. Vaikka äiti epäilisikin satanistiksi. 


Voitin kirjan ilokseni Kaikkitietämättömien blogiarvonnasta. Olen koelukenut siitä ensimmäisen luvun joskus aikanaan ja olin innoissani päästessäni lukemaan tarinan loppuun. 
Jo kirjan alku herätti siis hyvin kiinnostuksen ja uteliaisuuden. 

Teksti oli sujuvaa ja nopealukuista. Ei tarvinnut pysähdellä miettimään, että mitäh. Tai palata taaksepäin, että häh. Pidin puhekielestä, se ei ollut tökeröä eikä myötähäpeää herättävää. Yhden (vain!) kirjoitusvirheen bongasin ja eräs nimi vaihtui matkalla toiseen. Toistoa löytyi sen verran, että noin kolmannella kerralla havahduin siihen. Lisäksi vastaan tuli muutama lause, joita jäin makustelemaan, koska olivat niin kivoja.

Hahmot olivat luontevia. Syvyyttä oli lähinnä päähenkilössä ja muut jäivät ohuemmiksi, mutta se toimi. En jäänyt kaipaamaan mitään. 
Henkkoht en jaksa kovin paljon lukea tekstejä, joissa on kovin neuroottista tai angstista menoa, koska luen viihtyäkseni. Siksi alussa Artun hahmo aavistuksen tökki, mutta tarinan edetessä selvisi, ettei Arttu ollutkaan ärsyttävä. Hän oli sympaattinen ja niin ihanan teini. Hänellä ehkä oli jokin sortin diagnoosi, mutta ennen kaikkea hän oli ihminen ja niin suloisen keskellä pahinta murkkuikäisen mielenmyllerrystä. 
Kuinka ollakaan, kotonani sattuu asumaan viisitoistavuotias poika. Saatoin siis lukiessani samaistua sekä omien teiniaikojen muistoihin, että teinin vanhemman rooliin ja vielä perhe-elämäänkin. 
Annan lisäpisteet siitä, että Briitta on niin hienosti -arkipäiväisen dramaattisesti, sortumatta mahtipontisuuteen- osannut kuvata teini-iän pahimman hämmennyksen ja siitä, että perhe oli niin täydellisen epätäydellinen. Aito.
Sellainen ajatus mieleeni vielä tuli kirjan suljettuani, että ehkä olisi voinut vielä vähän irroitella ja kenties heittäytyä vähän sarkastiseksi. Mutta minulla nyt onkin tämä fiksaatio irlantilais-brittiläiseen mustaan ja kuivaan huumoriin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti